keskiviikko 10. syyskuuta 2014

"Saa toiset uskomaan kai Jumalaan, toiset Saatanaan tai mihin vaan..."

Olen jo pitkään miettinyt, mitä kuoleman jälkeen mahdollisesti on. Onko siellä pelkkä loputon tunneli, jonka päässä näkyy valoa, käytkö läpi koko elämäsi syntymästä kuolemaan, synnytkö uudelleen joksikin muuksi vai oletko vain kylmä kuori vailla sielua?

Vaikka olen pessimistiksi itseni luokitellut, niin tässä asiassa haluan uskoa uudelleensyntymään. Pelkään kuolemaa ja pelkään sitä, että elämäni loppuu siihen, kun sydän pysähtyy. Aihetta on ahdistavaa ajatella, vaikka uskoni on optimistinen.

Haluan etenkin uskoa näkeväni kaikki poismenneet läheiset ja jutella asioista, jotka jäivät sanomatta, halata ja iloita. Haluan säilyttää toivon, enkä halua päätyä pelkäksi kuoreksi. En halua uskoa, etten ole enää kuoleman jälkeen kukaan tai mikään.

Mietin aina, että olenkohan minä joskus ennen syntymääni ollut joku muu, jokin historiaan kirjoitettu henkilö muistamatta siitä mitään. Jos olen ollut joku tai jokin muu, niin mikä on ollut erityiskykyni? Onko edellinen elämäni muokannut minut tällaiseksi, joka olen nyt?

Jos meillä on kuitenkin vain yksi elämä, niin miksi jotkut käyttävät sen muiden satuttamiseen? Luulisi yhden ainoan elämän olevan liian lyhyt pahantekoon sen sijaan, että yrittäisi nauttia joka hetkestä olematta paha kenellekään. Itse myönnän hairahtuvani myös tältä polulta liian usein... Rönsyilläkseni mansikan tavoin hieman lisää; luin jutun kassatyöntekijöistä ja siitä, kuinka ihmiset arvostelevat heidän epäonnistuneen elämässä ja joutuneen moiseen työhön.

Miksi pitää ajatella ensin negatiivisuuden kautta? Miksei voi vaan kelata, että joku pitää asiakaspalvelusta ja pitää uusien ihmisten tapaamisesta, ja pitää työstään? Olen kiertänyt tähän ikään mennessä monia työpaikkoja ja voin omasta kokemuksesta sanoa, ettei kassalla oleminen ole pahimmasta päästä, vaikka en sitä työtä enää teekään. Valittamisen ja arvostelun sijaan valitsin itseäni kiinnostavan alan.

Mieleen tulee vain, että kuinka monta arvostelijaa on ollut kassalla töissä ja siten voi töksäytellä, että joku on epäonnistunut. Kaupan alalle koulutautuu aspasta tykkäävät ja esimerkiksi minä metallialalle, koska menestyn miehisellä alalla. En siedä ulkonäkökeskeisiä ihmisiä, siksi en viihtyisi vaikkapa mallin työssä, jossa kynnen katkeaminen, meikkien leviäminen tai kuvan epäonnistuminen voi olla oman maailman tai uran loppu. Minä pystyn kävelemään paikasta A paikkaan B ja kukaan ei sano, etten osaisi kävellä.

Siedän kyllä mallina työkseen/sivutyökseen duunaroivia ihmisiä, en vain siedä sitä ylipaineistettua alaa. Monet varmasti pitävät minusta ihmisenä, mutteivät olisi päivääkään minun paikallani töissä haavoittamassa ja likastamassa käsiään. Ja taas tulen kysymykseen; Miksi ihmiset eivät saisi viettää elämäänsä haluamassaan työssä, koska elämä on kuitenkin liian lyhyt vastenmieliseen työpaikkaan tai muuten vastenmieliseen olotilaan?

Aivan niin, olettaen että meille on annettu vain se yksi ainoa elämä...

-Jassu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Elämästäni kiinnostuneet