Olen ollut viimeisimmät neljä viikkoa ahdistunut, odottava, lamaantunut, onneton ja surullinen. Suru huipentui viime torstaina, kun rakas pappani nukkui pois taisteltuaan tovin munuaistulehdusta vastaan.
Joka kerta, kun luulen, että itkeminen ja kaipaaminen on ohi ja olisi hieman helpompi hengittää, niin ahdistus ja paino rinnan päälle palaa. Pappa oli minulle kuin oma isä, siitä lähtien kun oma isini kuoli. Hän vei minua pianotunneille ja haki koulusta, jos tarvitsi. Hän auttoi, oli tuki ja turva. Ei koskaan pettänyt tai tuominnut. Oli rakastava ja läsnä.
On niin vaikea ymmärtää, että tuo ihminen on poissa ikuisesti. Jäi niin paljon sanomatta, jäi niin paljon kerrottavaa. Jäi näkemättä, kun minä saan lapsia ja jäi näkemättä miten ne kasvaa. Olen murtunut ja olen turtunut. Töihin pitäisi kyetä ja hymyillä vaikka ei hymyilytä.
Onneksi minulla on ystävät, äiti ja avomies, jotka jaksavat tukea ja kysellä miten voin. Nyt en tarvitse neuvojaa vaan olkapään, jota vasten itkeä ja korvat, jotka kuuntelevat murheet. Sitten kun teillä on huolia, niin lupaan olla läsnä, lupaan olla se "pappa", joka minuakin tuki loppuun asti.
Lepää rauhassa varaisi, pappa, isä ja aviomies. Me kaikki kaivataan sinua!
Spit vitriol. Not swallow. Set fashion. Not follow. IT IS PEACOCK, BITCH!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti