Hammashommia

Tänään oli kauhulla ja kauan odotettu viimeisen viisaudenhampaan irtinyhtämissessio, joka suoritettiin toisessa olkkarissani, TAYS:n Acutan päivystyksessä. Tässä mä nyt kirjaimellisesti verenmaku suussa kirjottelen yhtäaikaa onnellisena, kuin kipuisena stooria mun leegoista.

Tää mun purukalusto alkaa oleen jo tunnettu surkuhupaisuudestaan ja ikuisesta lahoamisprosessistaan. Ja mä se jaksan juosta lekurista toiselle voivottelemassa ja ottamassa piikkiä millon mihinkin päin suuta. Mulla ei tämänpäiväisen hampaiden tuoreimman röntgenkuvan näkemisen perusteella ole enää yhtäkään naturellia hammasta, vaan jokaisessa pilkottaa pieni murunen plastikkia, olen siis aivan jäätävä feikki ku mulla on muovihampaat.

Tänään jäätyessäni bussipysäkillä tajusin, että on ihan mahtavaa saada toi viiminen riesa pois kuleksimasta ja aiheuttamasta mulle ylimääräisiä sairaslomia ja buranannapsimisia. Jospa vastasuudessa välttyisin antibioottitiputukseltakin. Kaikenlaista harmia.

Bussi tuli myöhässä ja hyvä, etten pannuttanut Acutan pihaan juostessani polvet suussa kohti toimenpidehuonetta. Miettikää, oon varmaan ainoa ihminen, joka kirmaamalla kirmaa ilosta hampaat natkuen HAMMASLÄÄKÄRIIN saamaan piikkiä pitkin suuta ja runnotuttaan suutaan valtavien hohtimien alle. Mua ei liiemmin hirvittänyt, porottanut tai peurattanut odottaessani oven narahdusta ja kauniin sukunimeni kuulemista.

ONKO KOSKINEN...?

Pomppasin penkistäni roiskasin takkini penkille ja loikkasin kirkkaan valon alle. Sain jotain nappeja naamaani ja purskuttelin hetken suuvedellä leipäläpeeni. Siihen vaan selälleen ja piikkiä ikeneen. Voin sanoo, että kun piikki työnnetään keskelle kitalakea, niin jalat sätkii ja vesi tirskuu silmistä, eikä ne äänihuuletkaan mykkänä olleet.

Hetki odottelua, pihdit käteen ja paria narahdusta ja erikoishammaslekurin pyörähtävää kädenliikettä myöhemmin hammas oli irti. Penkki ylös, tuppo suuhun, saikkulappu, irrotettu hammas, lisätuppoja ja resepti käteen ja seommoro. Se kävi nopeemmin kun pikkupojan ensi.... nojoo. Mutta tyytyväisnä lähdin apoteekin kautta kotio.

Kyllä tässä kelpaa särkylääkkeiden voimalla koneella istuskella. Jäätelöö suurkulutan luvan kanssa. Verta tuolta onkalosta tihkuu ja lommo sykkii, mutta eiköhän neki parissa päivässä hellitä.

Jassu 6 - Viisaudenhampaat 0

Maailman (muuttumisen) ihmettelyä

Ensinnäkin, mä olen tyrmistynyt. Tyrmistynyt, koska Muumipapan tupruttelu ei ainakaan vaikuttanu mun tupakointini aloittamiseen. Enhän mä edes kersana tajunnu mitä se Muumipappa oikein tekee, en kiinnittänyt huomiota, koska se oli se aikuisten juttu ja acceptasin sen.

Mun ensimmäinen tupakkakokeilu oli joskus peruskoulun päättäreinä, olin sillon 15-vuotias. En alkanut edes heti polttamaan, koska en tuntenut ketään "hakijaa". Säännöllinen tupakointini alkoi vasta lukiossa. Lopettaminen tapahtui 5 vuotta aloittamisesta ja kesti 2,5 vuotta. Kesän ehdin taas tuprutella, kun vitutus kasaantui, nyt olen onnellisesti ollu 2 viikkoa täysin polttamatta ja vain muutamia hassuja polttaneena yhteensä kaksi kuukautta. Toivon, että mulla pysyy tää tupakoimattomuuspermanentti lopun ikää, eikä tarvi jojoilla asian kanssa.

Toisena, en voi sietää, jos lemmikkiä sanotaan "häneksi", kun samaan aikaan kaveri on "se".

Kolmas kummallisuus on perheellistyminen. Tai ei itsessään perheen hankkiminen, vaan se kuinka yhtäkkiä ei ole enää _mitään_ muuta sisältöä elämässä. Kaikki instagram-, fb-, ynnä muut some-kuvat on pelkästään omasta nassukasta. Vauvakuvat on kivoja... ...tiettyyn rajaan asti, mut en jaksa alkaa poistelemaan kavereita, joiden vauvakuvat ei nappaa, selaan vaan ohi. Anteeksi, nyt olen varmaan horrible person. Haluan itsekin joskus perheen joo, mut ilman kumppania se on pikkusen kaukainen ajatus vielä.

Neljäntenä haluun kertoo itsestäni muutoksen. Mä olen paatunut materialisti ja nautin esineistä ja kaikesta konkreettisesta enemmän kuin asioista, joita ei voi koskettaa. Ennen mun päiväni pelasti vanhan mummon hymy, mutta nykyään kaikilla on niin kiire, ettei ole aikaa hymyillä. En edes muista miltä tuntemattomalta saatu hymy tuntuu.

Siispä, tykkään mielummin pitää kädestä ja halata kun vain puhua. Ja kaikki mitä teen, teen täysillä. Kadun, itken, nauran, ihastun, loukkaannun, huudan tai vaan olen täysin hiljaa. Mun tunteet elää todella pienissä sykleissä, sillä itkun, suuttumuksen, inhon ja anteeksiannon välillä ei välttämättä ole edes tuntia.

Mielenkiintoista nähdä miten sitä seuraavan kymmenen vuoden aikana mun elämä kääntyy, mut ei kiinnosta enempää kirjotella, koska nyt alan nettishoppaan meikkejä ja kauhulla odottaan huomista Acuta-reissua.

Materialistipedarikirkonpolttajahu**a89 kuittaa.

Upea perjantai ja surujeni sunnuntai

Ensinnäkin haluan kiittää ystävääni Marttia ja hänen kolleegoitaan ihan huikeasta perjantaisesta esityksestä Kulttuuriravintola Kivessä. Pikkupojan lauluilta oli suuri menestys ja paikka tulvi ihmisiä. Mä vuorotellen itkin ja nauroin, välillä jopa itkin ja nauroin samaan aikaan. Olet huikean lahjakas nuorimies ja pääset vielä pitkälle! Olet rakas!

Nyt kuitenkin taas harmittaa. Harmittaa niin vietävästi, etten oikeastaan voi kun turauttaa pari kyyneltä ja rämpiä tämän jokavuotisen helvettipäivän ohitse. Kävin ystäväni kanssa syömässä kiinalaisessa tänään ja joka puolella näkyy isänpäiväonnitteluja ja mainontaa. Tää päivä on vuotuisesti se päivä, kun kadehdin kaikkia isällisiä ja tämä on se päivä kun ikävöin omaani kaikista eniten. Joka suunnasta paasataan aiheesta ja mun tekee mieli itkeä ammeeseen ja hukuttautua omiin kyyneliini.

Soitin papalleni äsken, olen vihainen itselleni, koska en ole käynyt häntä katsomassa kuukausiin vaikka kotikonnuillani olen vieraillutkin, mutta nyt olin ylpeä itsestäni saadessani aikaiseksi edes soittaa, onnitella ja kysyä kuulumisia. Hän kuulosti onnelliselta ja pirteältä kuullessani minut. Se tuntui hienolta.

Muutama ystäväni ja sukulaiseni tietää, miltä tuntuu kun menettää vanhempansa ja siksi heidän kanssaan aiheesta onkin niin helppo puhua. Hassua, miten tämä kaikki muokkaa ihmistä. Jos isäni olisi ollut lapsuudestani aikuisuuteen asti läsnä, en olisi se ihminen, joka olen nyt. Tavallaan olisin ehkä eheämpi, mutta en ehkä osaisi arvostaa kaikkia niitä asioita, mitä arvostan nyt. Halaus, hymy ja kädestäpitäminen tuntuu tuplasti paremmalta, kun sitä osaa arvostaa, osaa elää juuri nyt ja osaa tuntea sen yhen pienen hetken kauneuden.

Viikonloppuni on ollut täynnä rakkaita ystäviä, omaa sairastelua, lepoa, naurua, itkua, puheita ja muistoja. Tämä viikonloppu on samalla ikimuistoinen, surullinen ja riemukas. Muistakaa ihmiset riemuita ja nauraa kun siltä tuntuu, muistakaa surra kun suruttaa ja muistakaa levätä kun olette kipeitä. Älkää unohtako ystäviä ja läheisiä, Älkääkä ikinä unohtako kertoa tärkeille kuinka paljon he teille merkitsevät. Halaus, hymy, tsemppaus ja lohduttaminen. Pienet teot on hyvin usein niitä suurimpia ja merkityksellisimpiä.

Rakkaudella: Jasmin