maanantai 18. marraskuuta 2013

Maailman (muuttumisen) ihmettelyä

Ensinnäkin, mä olen tyrmistynyt. Tyrmistynyt, koska Muumipapan tupruttelu ei ainakaan vaikuttanu mun tupakointini aloittamiseen. Enhän mä edes kersana tajunnu mitä se Muumipappa oikein tekee, en kiinnittänyt huomiota, koska se oli se aikuisten juttu ja acceptasin sen.

Mun ensimmäinen tupakkakokeilu oli joskus peruskoulun päättäreinä, olin sillon 15-vuotias. En alkanut edes heti polttamaan, koska en tuntenut ketään "hakijaa". Säännöllinen tupakointini alkoi vasta lukiossa. Lopettaminen tapahtui 5 vuotta aloittamisesta ja kesti 2,5 vuotta. Kesän ehdin taas tuprutella, kun vitutus kasaantui, nyt olen onnellisesti ollu 2 viikkoa täysin polttamatta ja vain muutamia hassuja polttaneena yhteensä kaksi kuukautta. Toivon, että mulla pysyy tää tupakoimattomuuspermanentti lopun ikää, eikä tarvi jojoilla asian kanssa.

Toisena, en voi sietää, jos lemmikkiä sanotaan "häneksi", kun samaan aikaan kaveri on "se".

Kolmas kummallisuus on perheellistyminen. Tai ei itsessään perheen hankkiminen, vaan se kuinka yhtäkkiä ei ole enää _mitään_ muuta sisältöä elämässä. Kaikki instagram-, fb-, ynnä muut some-kuvat on pelkästään omasta nassukasta. Vauvakuvat on kivoja... ...tiettyyn rajaan asti, mut en jaksa alkaa poistelemaan kavereita, joiden vauvakuvat ei nappaa, selaan vaan ohi. Anteeksi, nyt olen varmaan horrible person. Haluan itsekin joskus perheen joo, mut ilman kumppania se on pikkusen kaukainen ajatus vielä.

Neljäntenä haluun kertoo itsestäni muutoksen. Mä olen paatunut materialisti ja nautin esineistä ja kaikesta konkreettisesta enemmän kuin asioista, joita ei voi koskettaa. Ennen mun päiväni pelasti vanhan mummon hymy, mutta nykyään kaikilla on niin kiire, ettei ole aikaa hymyillä. En edes muista miltä tuntemattomalta saatu hymy tuntuu.

Siispä, tykkään mielummin pitää kädestä ja halata kun vain puhua. Ja kaikki mitä teen, teen täysillä. Kadun, itken, nauran, ihastun, loukkaannun, huudan tai vaan olen täysin hiljaa. Mun tunteet elää todella pienissä sykleissä, sillä itkun, suuttumuksen, inhon ja anteeksiannon välillä ei välttämättä ole edes tuntia.

Mielenkiintoista nähdä miten sitä seuraavan kymmenen vuoden aikana mun elämä kääntyy, mut ei kiinnosta enempää kirjotella, koska nyt alan nettishoppaan meikkejä ja kauhulla odottaan huomista Acuta-reissua.

Materialistipedarikirkonpolttajahu**a89 kuittaa.



1 kommentti:

Elämästäni kiinnostuneet