keskiviikko 14. elokuuta 2013

Lauluja sadepäivän varalle

Mikään ei vituta niin paljon kun nälkä ja vesisade.

Ennen käväisyäni tossa yks päivä kaverini kanssa kupposellisella kahvia, raahasin ruhoni läpi tihusateen mäkkäriin. Saisin oikeastaan hävetä, sillä olen maksellut salikorttia koko kesän ja käyntikertojeni määrä kyseisellä plantaasilla on laskettavissa yhden käden sormilla. Hyi minua ja minun rupsahtanutta bebaani. Nälästä närkästyneenä painelin itsestään aukeavista ovista sisälle rasvan hajuun odottelemaan tuota jumalten lahjaa lihaville lapsille, euron juustohampparia. Kyllä ommeinaan läskeille tehty helpoksi astella taivaaseen, jos ei lasketa yhtä porrasta, joka on standardia korkeampi Hämeenkatu vitosessa, Tampereella.

 Astuin lyhyempään jonoon, joka osoittautui virheelliseksi valinnaksi, niinkuin hyvin suuri osa muistakin elämäni pienistä valinnoista. Minua ennen kolme tanttaa ja yksi engelsmanni, toisessa jonossa olisi ollu viisi sutjakkaa. Enkkupoika osoittautui hankalaksi ja kaksi muuta edessäni tilasivat varmaan ruuat maailman jokaiseen kolkkaan. Hamppareita ja muuta pöperöö oli varmasti kolmannellekin jalalle. Pönöttäessäni lyhyemmässä jonossa kuin tatti paskassa, tajusin toisen jonon soljuvan eteenpäin ripulin lailla. (Miksi vertaan kumpaakin jonoa kakkaan?) No, päätin olla vaihtamatta jonoa ja oma vuoroni hehkuessa verkkokalvoillani, myyjä toteaa vievänsä pöytään. EI JUMALAUTA.

"Mä olisin ottanu vaan yhen juustohampparin..." Kuului pieni ääni sisältäni ja kiltti myyjä suostui antamaan sen ennen pöytään viemistä. Mun sydän löi pari kertaa tyhjää, kun jouduin syömään hampparini ketsupilla. Hyi. Mutta vetäsin safkani kolmella haukulla hengittämättä ja liikoja miettimättä. Mulla oli jo kiire viereiseen mestaan imaseen kahvit.

Lyhyehkön rupattelun jälkeen päätettiin lähteä kumpikin koteihimme, mutta mieltä ei ylentänyt ikkunan läpi näkyvä keli. Satoi kun sutenöörin satiaisesta siittimestä. Tuli siinä muutama kiertoilmaus luikautettua kun kumpiki tajus, että sontsa on kotona. Ei muuta kun uhmaamaan sadetta... ja vittuuntuun. Mulla oli pelkät lipokkaat alla, jotka pyörii jalassa ku puolukka emättimessä, kun vähänkin kastuvat. Poikkeusta ei tullut kaavaan tälläkään kertaa. Joka askelella sai rutistaa varpaansa myttyyn ja toivoa, ettei monot jää matkasta. Ja vitut. Sinnehän ne jäi kerta toisensa jälkeen, millon liikennevaloihin ja milloin lätäkköön.

Pääsin bussiin litimärkänä, vittuuntuneena ja elämäni pisimmän mäkkijonotuksen jälkeinen juustohampuusi KETSUPILLA mahassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Elämästäni kiinnostuneet