Tyypillisen epätyypillinen nainen - Kuka minä olen?

Olen Jasmin. Sukunimeltäänkin niin tyypillinen, että, haluan naamakirjassakin käyttää taiteilijanimeä Peacock. Olen syntyperänen tamperelainen, joka kiertänyt kersana lähikunnissa Lempäälässä ja Toijalassa asuen. Muuten en ole juurikaan mistään kotoisin.

Siitä hetkestä lähtien kun isäni kuoli syöpään, aloin jollakin tavalla muuttua lähemmäksi sitä, millainen halusin olla. Lähdin retkelle kohti nykyistä minua, kohtalaisen kylmää, kaveripiirin hauskuuttajaa, osin kuoreensa sulkeutunutta, mutta myöskin jotkin asiat hyvin avoimesti kertovaa minua. Tavallaan synnyin uudelleen seitsemän vuotiaana. Vaikka läheisen kuolema kosketti, se ei pysäyttänyt, kun annoin itseni surra rauhassa ja käsitellä asian.

Vuodet vieri ja minusta, ala-asteen koulukiusatusta, tuli koulukiusaaja. Neljännellä luokalla värjäsin hiukset ekan kerran ja lävistin korvikset. Kuudennella sain rillit, joka vitutti niin, että veri ei kiertänyt. Yläasteen alettua olin nörtti. Osin saamistani rilleistänikin johtuen viihdyin kotona kirjojen ja itseni parissa. Värjäsin kasilla hiukseni mustaksi ja aloin meikata, koska aina viidenneltä luokalta asti olin kuunnellut metallia. Varsinkin Rammstein, To/die/for, Charon, Sentenced yms. uppos täysillä. Oli mulla pari kaveriakin, mutta halusin hyvät arvosanat. Niinkuin sainkin ja päädyin Toijalan lukioon. Ysin ja lukion välisenä kesänä opin ryyppäämään ja lukion alettua aloin polttamaankin vakituisesti. Siitä alko arvosanat laskeutuun vailla päämäärää kuin 10-vuotiaan pojan kivekset.

Lukiossa kävin leikkauttaan silmäni, polveni ja selkäni. Joista muistona vaan, että parantumisvaihe kaikissa kolmessa oli tuskallinen, mutta nyt en tekisi tekemättömäksi  noita, vaikka voisinkin. (Voin postailla joskus kaikista leikkauksistanikin jonkinsortin tekstinpätkän)

Lukio loppui, jättäen jälkeensä paskat yo-kirjotusarvosanat, kohtalaisen päättötodistuksen, kasan turhia ja kalliita kirjoja, ensirakkauden ja fiiliksen "mitäs vittua nytte?". Musta tuli gootti, cybergootti, mikälie hörhö ja otin lävistyksiä tasaseen tahtiin.  Ryyppääminen jatkui yhtä rankkana kuin ennenkin, muutin ekaan omaan kämppään, täytin 18v. ja olin muka niin aikuinen, vaikka todellisuudessa mullei ollu sillon minkäälaista käryä miten yksin asutaan ja kuinka joku tarttee budjetin elämiseen.

Hanttihommia tehden ja saamani tilit dokaten puksutin eteenpäin kuin kuuskytluvun veturi, vaikka kuinka tuntui, että se samainen veturi olisi juuri ajanut mun yli. Seurustelusuhteeni oli lyhyitä, mutta jokaisesta oppi jotain. Esim, että älä rakastu, älä ole sinisilmäinen, älä ota exää takas, älä pane exääs, älä usko mitä miehet sulle lepertelee, usko itseesi ja luota vaistoosi. Mutta en kadu kenenkään kanssa seurustelua. Vaikka osasta jää arpi, niin musta on ihan kiva välillä pussailla sitä, että se vaalenee.

Pätkäduunin ja ei-niinkään-kaksisen dokailun jälkeen pääsin kouluun  Tampereelle, jonne samantien muutinkin. Karistin Toijalan pölyt jaloistani ja hyppäsin tuntemattomaan. Mulloli viime kesä niin hurlumhei, että sitä välillä mietin, että kuinka ihminen olikin niin tyhmä ja sinisilmäinen. Sain ajokortin, mutta ajelu jäänyt vähälle. Nyt 2013 automaatioasentajaksi valmistuessani ja kahden stipendin oppilaana tajusin, että mä olen kasvanut henkisesti. Mä olen hitto vihdoinkin aikuinen näin 24-vuotiaana.

Mulla ei ole rahaa, isää, näkyviä lävistyksiä (enää), rakastettua tai en ole velaton...

MUTTA

Mulla on oman alan työpaikka, ihania ystäviä ympärillä, mä olen vapaa, mulla on maailman ihanin äiti ja isäpuoli, mulla on kämppä paikassa, jossa viihdyn, mulla on onnellinen elämä, olen perusterve ja kohta mulla on jopa tissit. :D

Sellanen olen minä!