Lopunajan odotusta omassa kodissa

Aika kuluu melkolailla siivillä, kun on niin paljon muistettavaa ja touhuttavaa. Voi, kumpa saisin taas itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaisin blogia säännöllisemmin kun epäsäännällisesti.

Raskausaika on kulunut mallikkaasti ja facebookista on saanut jatkuvasti lukea vuoronperään kahta mahatyypin kuulumista videoiden tai statusten muodossa. Kerrataanpa vielä; Kaikki muuten hyvin, mutta tyyppi on ns. Olkapäätarjonnassa, joten mikäli ei käänny raivotarjontaan tulevien viikkojen sisällä, on arvioitava synnytystapa ja hyväksyttävä mahdollisesti sektio. Mä niin haluisin synnyttää alateitse, joten rukoilen et vauva kääntyis itse, koska käännöstä aion kieltäytyä. Ainiin ja tyypillä on hikka päivittäin, joka taas on terveen asukkaan merkki. :) Raskausviikkoja tällä hetkellä 33+6 ja neuvolalääkäri 10.11., jolloin tehdään sisätutkimus, ultra ja otetaan perusnäytteiden lisäksi streprokokki b-näyte.
Tässä vielä tämäniltainen kuva mahasta.

Oon nyt lukenu jakatsellu ihan liikaa kohtukuolemaan liittyvää matskua ja alan oleen hysteerinen tän mahani kanssa. Toivon, että viikot kuluu äkkiä ja pääsen synnyttämään terveen lapsen. Menettämisen pelko on suuri ja hamuan tukea ja tsemppejä enemmän kun koskaan. Luojan kiitos, mullon toi avopuolisko antamassa turvaa, etten ihan hajoo ajatuksiini.

Meillä sujuu siis hyvin. Tehtiin talokaupat heinäkuussa ja pian ollaan asuttu kuukausi Kangasalan puolella. Remontti on ikuisuusprojekti, mutta kaikki välttämätön meillä täällä on. Ihanaa asua omakotitalossa! :)

Raskasta ja raskautta

Kas noin,
sitä vois taas purkaa sydäntä kausittaisblogiini. Mielialat kun heittelevät ja oman ajan puute on huomattava, niin en ehdi tai pääse kirjotteleen tänne mitään. Joko ukko tai 2,5v poika varaa läppäriä ja kännykällä en ala rustaan pitkiä stooreja.

(Eikä tästäkään meinaa tulla mitään, kun oon kipeenä pojan kans kotona ja se vaatii kaiken huomion.)

Joka tapauksessa suurin syy hiljaiselooni on ylityöt ja raskaus (ja ehkä vähän se, ettei elämässäni ole etelänreissua kummempaa poikkeavuutta ollut). Ylitöiden ja raskausajan uupumuksen takia tässä flunssaan tuli sairastuttuakin, kun ei tuo vastustuskyky ole ihan vahvimmillaan.

Raskaudesta voisin kertoilla hieman. Eka kolmannes oli ja meni pienessä sumussa, kun oli itsekin niin epäuskoinen koko raskaudesta. Päätin kertoa pomolle ja facebookille siitä vasta ensimmäisen ultran jälkeen, jolloin itsekin sain mielenrauhan. Musta oli hullua saada rv 8 jo neuvolakortti, koska keskenmenoriski on niin suuri ja ei ole edes tietoa onko siellä mahassa mitään.

Odotan siis esikoistani, mutta taloudessa myllää miehen poika, jolle olen äitipuoli ollut puolitoista vuotta. Asutaan tällä hetkellä kaksiossa, joka selittää osaksi oman ajanpuutteen ja ollaan kuumeisesti etsitty isompaa, sopuhintaista asuntoa. Kohta meitä on neljä, joten ei tule kuuloonkaan jäädä tähän ja kolmiotkin vaikuttaa liian ahtailta.

Koko alkuraskauden oli järkyttävä olo joka päivä. Ihan kuin olisin ollut krapulassa (x10) kokoajan. Ruoka ei maistunut, vaikka nälkä oli. Hermot meni, vaikka asia oli mitätön. Itkin, vaikka ei ollut syytä. Tunteiden vuoristorataa koko alku, kunnes päästyäni keskiraskauden tyynemmille vesille alkoi ruoka maistua ja hermotkin hellittivät. Nyt onkin yhtälailla nälkä kokoajan, mutta poikkeuksena, ruoka yllättäen maistuu, paljonkin. Ehkä saan nopeasti takaisin alkuraskaudessa menettämäni 2kg.. Alkupainoni neuvolassa oli 49kg, mutta eilen kävin vaa'alla ja paino oli pudonnut 47kg:n. Näin olemattomasta elopainosta tuo parikin kiloa on sen verran suuri määrä, että housut alkoi roikkumaan. Kuulemma mun kokoiselle ei olisi 18kg:n painonnousukaan pahitteeksi raskauden aikana.

Nyt olen onnellisesti viikolla 14 ja tuntuu olevan paljon seesteisempi olo eikä naamakaan enää kuki niinkuin kuukausi sitten. Ekaa kertaa kolmeen kuukauteen mulla on pään sisällä positiivisia ajatuksia. Aamuisin peilistä tuijottaa suht iloinen naama entisen mörön sijaan. Katsotaan kuinka käy, kun maha alkaa kasvaa, raskausarvet ilmestyyn ja selkäkivut vaivaan.

Ainoa huolenaihe on erityisäitiysvapaavaara. Kävin työterveyslääkärillä ja nyt on otettava selvää ovatko liimat, rasvat ja liuottimet liian vaarallisia sikiölle. Mikäli kemikaaleissa on maininta syöpäriskistä, joudun korvaaviin töihin ja mikäli korvaavia töitä ei ole tarjolla, joudun jäämään erityisäitiysvapaalle kuukausia ennen laskettua aikaa. Menee kodin finanssipolitiikka aivan uusiks, jos tulot tippuu ennen aikojaan. Nytkään ei kykene mitään ylimäärästä hamstraan niin mites, jos edes pakollisia laskuja ei saa pois päiväjärjestyksestä. En halua edes ajatella.

Toivon huoleni olevan turha ja voivani jatkaa omissa töissäni loppuun asti.

Palaan asiaan kun on taas läppäri vapaa ja on sitä kuuluisaa omaa aikaa. :)

-Jassu

"Saa toiset uskomaan kai Jumalaan, toiset Saatanaan tai mihin vaan..."

Olen jo pitkään miettinyt, mitä kuoleman jälkeen mahdollisesti on. Onko siellä pelkkä loputon tunneli, jonka päässä näkyy valoa, käytkö läpi koko elämäsi syntymästä kuolemaan, synnytkö uudelleen joksikin muuksi vai oletko vain kylmä kuori vailla sielua?

Vaikka olen pessimistiksi itseni luokitellut, niin tässä asiassa haluan uskoa uudelleensyntymään. Pelkään kuolemaa ja pelkään sitä, että elämäni loppuu siihen, kun sydän pysähtyy. Aihetta on ahdistavaa ajatella, vaikka uskoni on optimistinen.

Haluan etenkin uskoa näkeväni kaikki poismenneet läheiset ja jutella asioista, jotka jäivät sanomatta, halata ja iloita. Haluan säilyttää toivon, enkä halua päätyä pelkäksi kuoreksi. En halua uskoa, etten ole enää kuoleman jälkeen kukaan tai mikään.

Mietin aina, että olenkohan minä joskus ennen syntymääni ollut joku muu, jokin historiaan kirjoitettu henkilö muistamatta siitä mitään. Jos olen ollut joku tai jokin muu, niin mikä on ollut erityiskykyni? Onko edellinen elämäni muokannut minut tällaiseksi, joka olen nyt?

Jos meillä on kuitenkin vain yksi elämä, niin miksi jotkut käyttävät sen muiden satuttamiseen? Luulisi yhden ainoan elämän olevan liian lyhyt pahantekoon sen sijaan, että yrittäisi nauttia joka hetkestä olematta paha kenellekään. Itse myönnän hairahtuvani myös tältä polulta liian usein... Rönsyilläkseni mansikan tavoin hieman lisää; luin jutun kassatyöntekijöistä ja siitä, kuinka ihmiset arvostelevat heidän epäonnistuneen elämässä ja joutuneen moiseen työhön.

Miksi pitää ajatella ensin negatiivisuuden kautta? Miksei voi vaan kelata, että joku pitää asiakaspalvelusta ja pitää uusien ihmisten tapaamisesta, ja pitää työstään? Olen kiertänyt tähän ikään mennessä monia työpaikkoja ja voin omasta kokemuksesta sanoa, ettei kassalla oleminen ole pahimmasta päästä, vaikka en sitä työtä enää teekään. Valittamisen ja arvostelun sijaan valitsin itseäni kiinnostavan alan.

Mieleen tulee vain, että kuinka monta arvostelijaa on ollut kassalla töissä ja siten voi töksäytellä, että joku on epäonnistunut. Kaupan alalle koulutautuu aspasta tykkäävät ja esimerkiksi minä metallialalle, koska menestyn miehisellä alalla. En siedä ulkonäkökeskeisiä ihmisiä, siksi en viihtyisi vaikkapa mallin työssä, jossa kynnen katkeaminen, meikkien leviäminen tai kuvan epäonnistuminen voi olla oman maailman tai uran loppu. Minä pystyn kävelemään paikasta A paikkaan B ja kukaan ei sano, etten osaisi kävellä.

Siedän kyllä mallina työkseen/sivutyökseen duunaroivia ihmisiä, en vain siedä sitä ylipaineistettua alaa. Monet varmasti pitävät minusta ihmisenä, mutteivät olisi päivääkään minun paikallani töissä haavoittamassa ja likastamassa käsiään. Ja taas tulen kysymykseen; Miksi ihmiset eivät saisi viettää elämäänsä haluamassaan työssä, koska elämä on kuitenkin liian lyhyt vastenmieliseen työpaikkaan tai muuten vastenmieliseen olotilaan?

Aivan niin, olettaen että meille on annettu vain se yksi ainoa elämä...

-Jassu

Kaikki kaunis katoaa

Olen ollut viimeisimmät neljä viikkoa ahdistunut, odottava, lamaantunut, onneton ja surullinen. Suru huipentui viime torstaina, kun rakas pappani nukkui pois taisteltuaan tovin munuaistulehdusta vastaan.

Joka kerta, kun luulen, että itkeminen ja kaipaaminen on ohi ja olisi hieman helpompi hengittää, niin ahdistus ja paino rinnan päälle palaa. Pappa oli minulle kuin oma isä, siitä lähtien kun oma isini kuoli. Hän vei minua pianotunneille ja haki koulusta, jos tarvitsi. Hän auttoi, oli tuki ja turva. Ei koskaan pettänyt tai tuominnut. Oli rakastava ja läsnä.

On niin vaikea ymmärtää, että tuo ihminen on poissa ikuisesti. Jäi niin paljon sanomatta, jäi niin paljon kerrottavaa. Jäi näkemättä, kun minä saan lapsia ja jäi näkemättä miten ne kasvaa. Olen murtunut ja olen turtunut. Töihin pitäisi kyetä ja hymyillä vaikka ei hymyilytä.

Onneksi minulla on ystävät, äiti ja avomies, jotka jaksavat tukea ja kysellä miten voin. Nyt en tarvitse neuvojaa vaan olkapään, jota vasten itkeä ja korvat, jotka kuuntelevat murheet. Sitten kun teillä on huolia, niin lupaan olla läsnä, lupaan olla se "pappa", joka minuakin tuki loppuun asti.

Lepää rauhassa varaisi, pappa, isä ja aviomies. Me kaikki kaivataan sinua!

Elämää ja elektr... romantiikkaa?

Taukoilun jälkeisiä tunnelmia!

Olen tiedostamattomasti pitänyt täältä vahingossa tauon. Niinkuin olen pitänyt taukoa myös säveltämisestä, tatuoimisesta, piirtämisestä, musiikinkuuntelusta ja niin hemmetin monesta muusta asiasta. Vituttaa suunnattomasti, että myös lähimmät ja vähemmänkin lähemmät kaverit ovat liittyneet loppumattoman saamattomuuslistani jatkoksi. Anteeksi minä ja anteeksi muut.

Tämän huililoman aikana olen ehtinyt mm. jättämään Nekala-asumuksen taakseni muuttaen lähemmäksi keskustaa. Muuton mukana sain kämppiksikseni avomiehen ja lapsen. Neitseellinen sikiäminen on mahdollista ja vieläpä ilman raskausarpia. Elo äitipuolena ollut varsin vivahteikasta, mutta myös palkitsevaa. Oon löytäny itsestäni ihan uuden, rauhallisemman kasvattajapuolen. Osaan suhtautua asioihin ja ihmisiin ihan eri tavalla ja on ollut ihana kokea miltä tuntuu kun lapsi, vaikkei omasta mahasta pullahtanut olekaan, luottaa muhun ja turvautuu, kun tulee paha mieli. Kukapa olisi musta uskonut?

Mä sain viimeinkin vakituisen työpaikan 5.6.2014 ja keskiviikkona 13.8.2014 olen ollut talossa tasan vuoden päivät. Aika kulunut rattoisasti ilman ihmeempiä hermoromahduksia tai työstressiä. Mulla on mahtavat työkaverit, eikä päivääkään ole harmittanut lähteä töihin. Vihdoin voin suunnitella elämää eteenpäin pelkäämättä että työsopimus ei jatkukaan. Huoletonta huomista odotettavissa.

Kesäloma oli ja meni. Siitä jäi käteen Korkeasaaren eläintarhareissu, mökkeilyä, strutsitilalla piipahdus, rantaleijonana makaamista ja sviitissä vietetty laivamatka ukon kanssa. Helteessä lomailu ei ollut yhtään hullumpaa. Oon tyyppi, joka ei valita muusta kelistä kun kylmästä.

Viimeisenä checkpointtina voin mainita kummatkin käteni. Mun aivan jäätävän kamalat tatuoinnit molemmissa käsissä saa häädön. Toinen on kertaa vaille valmis. Piiloon menevät veitset, optinen anturi ja liikkeessä otettu olkapään söherrys vasurista ja oikeesta kädestä sutataan loppuvuodesta karikatyyrityypit, olkapään söhry, mansonin logo ja tekstit. Kalliiks tulee mutta tulkoon, että vihdoin taas viihdyn omassa ruhossani.

Näillä mennään,
Jassu

Tupakoimattomuuden haitat

Huomenta päivää kanssaihmiset!

Tässä patsastellessani alasti suihkunraikkaana rakkaan huippuhitaan paskaläppärini ääressä tuli mieleen kuinka välillä patittaa olla kaveriporukan ainoa savuton henkilö. Sillä mikäpä raivostuttavampaa kun kotibileissä istua yksin olkkarissa koko muun sakin lipuessa röökille SAMAAN AIKAAN (?!?) Ei kymmenestä henkilöstä liikenisi paria tyyppiä jäämään seurakseni sisälle. Mulla ainakin tunnelma latistuu aivan saman tien kun tajuan jääväni yksin tuijottelemaan vuoroin partsilla nauravia kavereitani ja vuoroin älypuhelimeni näyttöä. Porukka rämähtää tiukan pakkasessa vietetyn viisiminuuttisen jälkeen sisälle ja siellä on käyty sinä aikana läpi mehukkaimmat kotikunnan juorut, julkkisten pillun vilkuttelut, uudet parisuhteet ja exien paskat tavat.

Mä päädyn komppaan mukatietoisena idioottihymyllä koko ryhmää samalla kävellessäni kuselle.

Ilta ei suinkaan pääty tähän. Kaikki, mukaanlukien minä, ollaan seitinohuessa pikkupierussa ja päätetään mennä baariin. Koko akkalauma, johon sisältyy minun lisäkseni kaksi muuta muijaa, lähdetään yhdessä valittuun baariin. Löydetään hyvä loossi, haetaan juomat ja eikös näiden kahden seuralaiseni sorme jo hamua tupakkiaskia. Yleensä tässä tilanteessa naamani vääntyy peruslukemille, koska kumpikin tekee askihamuamisensa puheen ohessa. Yhtäkkiä olenkin pelkkä vaatenaulakko joka vastaa kummankin arvotavaroiden lisäksi myös loossipaikasta. Siinä hätyyttelen perkännisiä ukkoja, joille ei mene tajuntaan sana "ei", vääntelehtin vaikeasti ahteri solmussa pitäen silmällä laukkuja ja takkeja ja juomia. Kun päähän tupakkansa vetäneet kaverini saapuvat kuolemanhajuisesta röökikopista mä oon jo ihan kypsä koko baariin.

Kerron tietenkin "hauskasta ajastani yksin pöydässä" ja saan raikuvat naurut päälleni, koska "VITTU JASSU SULLE SATTUU AINA KAIKKEE OOT NIIN VITUN VIIHDYTTÄVÄ AHAHHAHA. OOT OIKEE IDIOOTTIMAGNEETTI EHEHHEHE."


ehe ehe

T. Jassu

Hammashommia

Tänään oli kauhulla ja kauan odotettu viimeisen viisaudenhampaan irtinyhtämissessio, joka suoritettiin toisessa olkkarissani, TAYS:n Acutan päivystyksessä. Tässä mä nyt kirjaimellisesti verenmaku suussa kirjottelen yhtäaikaa onnellisena, kuin kipuisena stooria mun leegoista.

Tää mun purukalusto alkaa oleen jo tunnettu surkuhupaisuudestaan ja ikuisesta lahoamisprosessistaan. Ja mä se jaksan juosta lekurista toiselle voivottelemassa ja ottamassa piikkiä millon mihinkin päin suuta. Mulla ei tämänpäiväisen hampaiden tuoreimman röntgenkuvan näkemisen perusteella ole enää yhtäkään naturellia hammasta, vaan jokaisessa pilkottaa pieni murunen plastikkia, olen siis aivan jäätävä feikki ku mulla on muovihampaat.

Tänään jäätyessäni bussipysäkillä tajusin, että on ihan mahtavaa saada toi viiminen riesa pois kuleksimasta ja aiheuttamasta mulle ylimääräisiä sairaslomia ja buranannapsimisia. Jospa vastasuudessa välttyisin antibioottitiputukseltakin. Kaikenlaista harmia.

Bussi tuli myöhässä ja hyvä, etten pannuttanut Acutan pihaan juostessani polvet suussa kohti toimenpidehuonetta. Miettikää, oon varmaan ainoa ihminen, joka kirmaamalla kirmaa ilosta hampaat natkuen HAMMASLÄÄKÄRIIN saamaan piikkiä pitkin suuta ja runnotuttaan suutaan valtavien hohtimien alle. Mua ei liiemmin hirvittänyt, porottanut tai peurattanut odottaessani oven narahdusta ja kauniin sukunimeni kuulemista.

ONKO KOSKINEN...?

Pomppasin penkistäni roiskasin takkini penkille ja loikkasin kirkkaan valon alle. Sain jotain nappeja naamaani ja purskuttelin hetken suuvedellä leipäläpeeni. Siihen vaan selälleen ja piikkiä ikeneen. Voin sanoo, että kun piikki työnnetään keskelle kitalakea, niin jalat sätkii ja vesi tirskuu silmistä, eikä ne äänihuuletkaan mykkänä olleet.

Hetki odottelua, pihdit käteen ja paria narahdusta ja erikoishammaslekurin pyörähtävää kädenliikettä myöhemmin hammas oli irti. Penkki ylös, tuppo suuhun, saikkulappu, irrotettu hammas, lisätuppoja ja resepti käteen ja seommoro. Se kävi nopeemmin kun pikkupojan ensi.... nojoo. Mutta tyytyväisnä lähdin apoteekin kautta kotio.

Kyllä tässä kelpaa särkylääkkeiden voimalla koneella istuskella. Jäätelöö suurkulutan luvan kanssa. Verta tuolta onkalosta tihkuu ja lommo sykkii, mutta eiköhän neki parissa päivässä hellitä.

Jassu 6 - Viisaudenhampaat 0

Maailman (muuttumisen) ihmettelyä

Ensinnäkin, mä olen tyrmistynyt. Tyrmistynyt, koska Muumipapan tupruttelu ei ainakaan vaikuttanu mun tupakointini aloittamiseen. Enhän mä edes kersana tajunnu mitä se Muumipappa oikein tekee, en kiinnittänyt huomiota, koska se oli se aikuisten juttu ja acceptasin sen.

Mun ensimmäinen tupakkakokeilu oli joskus peruskoulun päättäreinä, olin sillon 15-vuotias. En alkanut edes heti polttamaan, koska en tuntenut ketään "hakijaa". Säännöllinen tupakointini alkoi vasta lukiossa. Lopettaminen tapahtui 5 vuotta aloittamisesta ja kesti 2,5 vuotta. Kesän ehdin taas tuprutella, kun vitutus kasaantui, nyt olen onnellisesti ollu 2 viikkoa täysin polttamatta ja vain muutamia hassuja polttaneena yhteensä kaksi kuukautta. Toivon, että mulla pysyy tää tupakoimattomuuspermanentti lopun ikää, eikä tarvi jojoilla asian kanssa.

Toisena, en voi sietää, jos lemmikkiä sanotaan "häneksi", kun samaan aikaan kaveri on "se".

Kolmas kummallisuus on perheellistyminen. Tai ei itsessään perheen hankkiminen, vaan se kuinka yhtäkkiä ei ole enää _mitään_ muuta sisältöä elämässä. Kaikki instagram-, fb-, ynnä muut some-kuvat on pelkästään omasta nassukasta. Vauvakuvat on kivoja... ...tiettyyn rajaan asti, mut en jaksa alkaa poistelemaan kavereita, joiden vauvakuvat ei nappaa, selaan vaan ohi. Anteeksi, nyt olen varmaan horrible person. Haluan itsekin joskus perheen joo, mut ilman kumppania se on pikkusen kaukainen ajatus vielä.

Neljäntenä haluun kertoo itsestäni muutoksen. Mä olen paatunut materialisti ja nautin esineistä ja kaikesta konkreettisesta enemmän kuin asioista, joita ei voi koskettaa. Ennen mun päiväni pelasti vanhan mummon hymy, mutta nykyään kaikilla on niin kiire, ettei ole aikaa hymyillä. En edes muista miltä tuntemattomalta saatu hymy tuntuu.

Siispä, tykkään mielummin pitää kädestä ja halata kun vain puhua. Ja kaikki mitä teen, teen täysillä. Kadun, itken, nauran, ihastun, loukkaannun, huudan tai vaan olen täysin hiljaa. Mun tunteet elää todella pienissä sykleissä, sillä itkun, suuttumuksen, inhon ja anteeksiannon välillä ei välttämättä ole edes tuntia.

Mielenkiintoista nähdä miten sitä seuraavan kymmenen vuoden aikana mun elämä kääntyy, mut ei kiinnosta enempää kirjotella, koska nyt alan nettishoppaan meikkejä ja kauhulla odottaan huomista Acuta-reissua.

Materialistipedarikirkonpolttajahu**a89 kuittaa.

Upea perjantai ja surujeni sunnuntai

Ensinnäkin haluan kiittää ystävääni Marttia ja hänen kolleegoitaan ihan huikeasta perjantaisesta esityksestä Kulttuuriravintola Kivessä. Pikkupojan lauluilta oli suuri menestys ja paikka tulvi ihmisiä. Mä vuorotellen itkin ja nauroin, välillä jopa itkin ja nauroin samaan aikaan. Olet huikean lahjakas nuorimies ja pääset vielä pitkälle! Olet rakas!

Nyt kuitenkin taas harmittaa. Harmittaa niin vietävästi, etten oikeastaan voi kun turauttaa pari kyyneltä ja rämpiä tämän jokavuotisen helvettipäivän ohitse. Kävin ystäväni kanssa syömässä kiinalaisessa tänään ja joka puolella näkyy isänpäiväonnitteluja ja mainontaa. Tää päivä on vuotuisesti se päivä, kun kadehdin kaikkia isällisiä ja tämä on se päivä kun ikävöin omaani kaikista eniten. Joka suunnasta paasataan aiheesta ja mun tekee mieli itkeä ammeeseen ja hukuttautua omiin kyyneliini.

Soitin papalleni äsken, olen vihainen itselleni, koska en ole käynyt häntä katsomassa kuukausiin vaikka kotikonnuillani olen vieraillutkin, mutta nyt olin ylpeä itsestäni saadessani aikaiseksi edes soittaa, onnitella ja kysyä kuulumisia. Hän kuulosti onnelliselta ja pirteältä kuullessani minut. Se tuntui hienolta.

Muutama ystäväni ja sukulaiseni tietää, miltä tuntuu kun menettää vanhempansa ja siksi heidän kanssaan aiheesta onkin niin helppo puhua. Hassua, miten tämä kaikki muokkaa ihmistä. Jos isäni olisi ollut lapsuudestani aikuisuuteen asti läsnä, en olisi se ihminen, joka olen nyt. Tavallaan olisin ehkä eheämpi, mutta en ehkä osaisi arvostaa kaikkia niitä asioita, mitä arvostan nyt. Halaus, hymy ja kädestäpitäminen tuntuu tuplasti paremmalta, kun sitä osaa arvostaa, osaa elää juuri nyt ja osaa tuntea sen yhen pienen hetken kauneuden.

Viikonloppuni on ollut täynnä rakkaita ystäviä, omaa sairastelua, lepoa, naurua, itkua, puheita ja muistoja. Tämä viikonloppu on samalla ikimuistoinen, surullinen ja riemukas. Muistakaa ihmiset riemuita ja nauraa kun siltä tuntuu, muistakaa surra kun suruttaa ja muistakaa levätä kun olette kipeitä. Älkää unohtako ystäviä ja läheisiä, Älkääkä ikinä unohtako kertoa tärkeille kuinka paljon he teille merkitsevät. Halaus, hymy, tsemppaus ja lohduttaminen. Pienet teot on hyvin usein niitä suurimpia ja merkityksellisimpiä.

Rakkaudella: Jasmin

Mies, voi hyvä jumala taas kerran...

Mulle käy päivä päivältä oudommaksi tuo vastakkainen sukupuoli. Tunnun sekaantuvan kummallisista aivoituksista toiseen yhä useammin. Nää esimerkit on mun elämästä, yllättäen. Olen koittanut meinaan kerätä mainitsemisen arvoisia ja blogikelpoisia muutaman. Joten nauttikaa tai epänauttikaa, naiset!

1. Tapailin noin vuosi sitten erästä miestä hetken, mutta kun tunteeni ei riittäneetkään, niin päätin olla kiusaamatta itseäni ja toista osapuolta sen enempää ja päätin jutun. Mitä ilmeisimmin mies ei tajunnut, että ei on ei ja jatkoi jankkaamista, että eikö voitaisi vielä kokeilla ja aina mun vastaus pysyi samana, ei. Ja vaikka hän kuinka koitti järjestää tapaamisia, niin mä keksin aina jotain miksen voi nähdä. Ahdisti.

 Hetki sitten päädyin samaan porukkaan iltaa viettään ja pyysin sitten tätä kyseistä miestä lähteen mun kanssa jatkamaan iltaa toiseen mestaan kun muut päättivät lähteä kotiin. (Edelleen oletin kaverin tietävän että friend zone is still on.) Kuinka monelle tämä tarkoittaa vihreetä valoa sänkyyn tai suhteeseen päin? En tiedä, mutta tälle tyypille se tarkoitti juuri sitä. "Etkai sää ketä tahansa pyytäs jatkaan sun kaa iltaa ellei tässois jotai muutaki?" Niinku mitä? Hääkellot? Mun käsittääkseni olen kertonut, ettei tunteita ole ja ei, ne eivät ole nousseet takaisin pintaan, me ollaan kavereita. Nyt olen alkanut kääntymään siihen suuntaan, että parempi kun ei tavattais enää ikinä.

2. Menneenä kesänä hengasin jälleen kerran yhden ihan mukavan kollin kanssa. Kehui mua kuinka hemmetin mukava, kaunis, ihana, "miten voit olla sinkku" mä olenkaan. Päätettiin sitte, et lähetää useemminki baanalle ja nähään, mut eipäs menny lusikat tasan. Kesällä satuin samalle terassille tän tyypin kanssa ja hän oli kun seipään nielly mut nähdessään. Menin tietty morjestaan, eikä mun luonteeseen kuulu et kyselisin mikset oo vastannu tai tullu käymään vaik lupasit. No, parkkeerasin ahterini ölppösen kanssa toiseen pöytään ja jälkeenpäin kuulin, että tämä mies oli todennut kaverilleni, että "olisit voinut varottaa". Varottaa musta? Miksi?

Ihmettelen myös suuresti miksi mulle pitää myös valehdella, että "ärsyttää kun toi yks muija tekstaa ja soittelee monta kertaa päivässä mulle." Ärsytti niin paljon, että alkoi sittemmin seurustelemaan tän samaisen naisen kanssa. Okei? :----D Kyllä mä olen sen verran iso tyttö, että kestän, jos joku pitää jostain muusta mua enemmän tai että olen enemmän kaverityyppiä. Mä en enää ikinä takerru. Siitä kun ei seuraa mitään hyvää. No hard feelings though.

3. Mua ihmetyttää suuresti "en pääse/halua päästä exästäni yli"-tyypit tai on/offaajat. Mulle on harvinaisen selvää miksi ex on ex ja oon suhteessa sen verran mustavalkonen, että sitä joko ollaan yhdessä tai ei. Ei tarvitte sitte turhaan mustasukkailla ja selitellä tekemisiään. Vituttaa ihan älyttömästi tollaset seilaajat, kun joutuu itse ihastuttuaan välikädeksi ja miettiin, että uskaltaako väliin edes lähtee sotkeen ilman, että leimataan pesänrikkojahuoraksi tai saako kummaltaki henkisesti ja fyysisesti turpaan.

Mikä siinä voi olla niin vitun vaikeeta, kun päätetään halutaanko seurustella vai ei?

4. Miehet, jotka seurustelee ja silti juttelee vinkkailevasti toisille naisille. Tekis mieli niin käräyttää jokainen varattu ukko niiden muijille, et millai ne esimerkiks mulle kirjottelee netissä. Mä kirjottelen takas kyllä, mut mullei oo aikomustakaan evääni letkauttaa, että lähtisin tapaamaan vällyjen välissä varattuja. Mun perusluonne on avoin ja puhun aika härskejäkin, mutta ne ei tarkota mitään. Mä saan puhua mitä lystään niin kauan ku ite oon sinkku. Mutta mitään en lähe touhuaan.

Siinäpä muutama esimerkki, miksi sanakirjassa miehen kohdalla mulla on suuri aukko.

Mun miesihanne ei noudata minkäänlaista kaavaa. Olen ihastunut mm. tällaisiin tyyppeihin:

-Lihaksikas
-Laiha
-Äärimmäisen kiltti
-Raitis
-Lyhyt
-Mua paljon vanhempi
-Lihava
-Tumma
-Saman ikäinen kun minä
-Pitkä
-Nainen
-Uskollinen
-Savuton
-Pitkähiuksinen
-Ateisti
-Vaalea
-Sossupummi
-Samalta paikkakunnalta
-Linnakundi
-Tatuoitu/lävistetty
-Musikaalinen
-Kalju
-Tupakoitsija
-Mies
-Menestyvä
-Pettävä
-Kaukaa Tampereelta
-Mua paljon nuorempi
-Paljon alkoholia kuluttava
-Ei yhtäkään lävistystä/tatuointia

MUTTA SILTI kaikkien kanssa menny enemmän tai vähemmän päin persettä... Kai mussa on sitten jotain vitusti vinossa...

Ihmetellen, PIUSA

ps. toi Thai cube oli aivan täyttä paskaa...